Kissan vegaaniruokavaliota kuulee usein perusteltavan sillä, ettei ole väliä, millaisista lähteistä ravintoaineet tulevat, kunhan kissa saa ruuasta kaiken tarvitsemansa. Se on toki totta, mutta vain teoriassa. Käytännössä asia ei ole aivan näin yksinkertainen.
Olen saanut viime aikoina huomata, ettei se, että kalaankin sattuu, ole kaikille samanlainen itsestäänselvyys kuin minulle. Niinpä päätin tehdä paluun perusasioiden äärelle ja luoda pikakatsauksen kalan kipuun.
Suomen Kennelliitto on brändännyt kasvattajistaan kaikkien koira-asioiden asiantuntijoita pitkään ja järjestelmällisesti. Nyt myös ulkomuototuomarit ovat liiton hallituksen varapuheenjohtajan mukaan ”koiran terveyden asiantuntijoita”. On monestakin syystä vaarallista antaa Kennelliitolle valta määritellä mitä koira-asiantuntijuus pitää sisällään, keitä koira-asiantuntijoiksi kutsutaan ja miten koira-asiantuntijuudesta julkisesti puhutaan. Käyn tässä kirjoituksessa läpi syitä, miksi Kennelliitto ei ole oikea taho määrittelemään koira-asiantuntijuutta.
Riistavegaanius kuohuttaa. Se on herättänyt vilkasta ja paikoin kiihkeääkin keskustelua siitä, voiko eläimiä tarkoituksellisesti hyödyntävä ihminen kutsua itseään vegaaniksi. Entä kenellä ylipätään on valta määritellä mitä veganismi tarkoittaa ja kieltää toiselta oikeus itsensä ja identiteettinsä omaehtoiseen määrittelyyn?
Katsoin juuri Yle Areenasta tuoreen suomalaisen Kuningattaren kuolema -dokumenttielokuvan. Se käsittelee kasvinsuojeluaineiden vaikutuksia kimalaisiin. Dokumenttia on kritisoitu sekavuudesta, kimalaisyksilön kärsimyksellä mässäilystä sekä siitä, ettei se nosta riittävästi esiin pölyttäjien ahdinkoa maailmanlaajuisessa mittakaavassa. Katsoin dokumentin tietoisena sen osakseen saamasta kritiikistä, eli erityisen kriittiset lasit silmillä. En kuitenkaan voi yhtyä elokuvasta esitettyyn kritiikkiin oikeastaan miltään osin.
