Riistavegaanius kuohuttaa. Se on herättänyt vilkasta ja paikoin kiihkeääkin keskustelua siitä, voiko eläimiä tarkoituksellisesti hyödyntävä ihminen kutsua itseään vegaaniksi. Entä kenellä ylipätään on valta määritellä mitä veganismi tarkoittaa ja kieltää toiselta oikeus itsensä ja identiteettinsä omaehtoiseen määrittelyyn?
Katsoin juuri Yle Areenasta tuoreen suomalaisen Kuningattaren kuolema -dokumenttielokuvan. Se käsittelee kasvinsuojeluaineiden vaikutuksia kimalaisiin. Dokumenttia on kritisoitu sekavuudesta, kimalaisyksilön kärsimyksellä mässäilystä sekä siitä, ettei se nosta riittävästi esiin pölyttäjien ahdinkoa maailmanlaajuisessa mittakaavassa. Katsoin dokumentin tietoisena sen osakseen saamasta kritiikistä, eli erityisen kriittiset lasit silmillä. En kuitenkaan voi yhtyä elokuvasta esitettyyn kritiikkiin oikeastaan miltään osin.
Toimittaja Miia Lahtinen on Hevosurheilu-lehden 8.6.2022 ilmestyneessä numerossa julkaistun Turha vallankumous -kolumninsa (vain tilaajille) sävystä päätellen närkästynyt suomalaiseen hevoskulttuuriin pesiytyneen väkivaltailmiön pöydälle nostavasta Hevosväkivallankumous-kampanjasta.
Turkisalan edustajat maalaavat turkistarhauksesta eettistä ja ekologista kuvaa, jossa ihmiset, eläimet ja ympäristö elävät harmonisessa kiertotaloudessa vailla huolen häivää. Uskallan kuitenkin väittää, että turkistarhaus on heittämällä yksi Suomen vastuullisuuspestyimmistä toimialoista, eikä turkisteollisuuden maalaama kuva toimintansa vaikutuksista voisi olla kauempana totuudesta.
Tässä kirjoituksessa pohditaan, ruokkiiko yhteiskunnallinen somevaikuttaja someraivoa? Onko hän vastuussa viestiensä mahdollisista vaikutuksista ja jos, niin kenelle? Lisääkö moraalinen someraivo ihmisryhmien välistä vastakkainasettelua? Kuka poliittisen ja yhteiskunnallisen somekeskustelun sävyn ja suunnan loppupeleissä edes määrää ja miten siihen voi itse yrittää vaikuttaa?
