Kuningattaren kuolema | Yle Areena | Ohjaus: Riikka Kaihovaara | Kesto: 54 min
Kuva: Szabolcs Molnar/pixabay.com | Kuvituskuva | Kuvan kimalainen ei liity tapaukseen.
Katsoin juuri Yle Areenasta tuoreen suomalaisen Kuningattaren kuolema -dokumenttielokuvan. Se käsittelee kasvinsuojeluaineiden vaikutuksia kimalaisiin. Dokumenttia on kritisoitu sekavuudesta, kimalaisyksilön kärsimyksellä mässäilystä sekä siitä, ettei se nosta riittävästi esiin pölyttäjien ahdinkoa maailmanlaajuisessa mittakaavassa. Katsoin dokumentin tietoisena sen osakseen saamasta kritiikistä, eli erityisen kriittiset lasit silmillä. En kuitenkaan voi yhtyä elokuvasta esitettyyn kritiikkiin oikeastaan miltään osin.
Meidän on pakko tuoda keskustelu maailmanlaajuisen pölyttäjäkadon tasolta kansalliselle ja yksilökohtaiselle tasolle, sillä se tekee aisiasta suomalaiselle katsojalle henkilökohtaisemman ja astetta samastuttavamman.
Näkökulman rajaaminen kannattaa
Mielestäni aiheen tarkasteleminen kansallisella makro- sekä yksilö- ja tutkimuskohtaisella mikrotasolla on täysin perusteltua monestakin syystä.
Koen, että meidän on pakko tuoda keskustelu maailmanlaajuisen pölyttäjäkadon tasolta kansalliselle ja yksilökohtaiselle tasolle, sillä se tekee aisiasta suomalaiselle katsojalle henkilökohtaisemman ja samalla astetta samastuttavamman. Ei yhdellä dokkarilla tietenkään kaikkia maailman ongelmia ratkaista, mutta voitaneen pyrkiä ainakin jollain tasolla vaikuttamaan yleiseen kansalliseen mielipiteeseen ja diskurssiin, sitä kautta kansalliseen viranomaistoimintaan, poliittiseen päätöksentekoon ja lopulta myös itse pölyttäjäkatoon.
Näkökulman tiukka rajaaminen suomalaiseen yhteiskuntaan antaa tilaa kansallisen viranomaistoiminnan ja kasvinsuojeluaineiden turvallisuuteen liittyvien valvontamenettelyiden kritisointiin. Siihen ei globaalissa kehyksessä olisi välttämättä ollut mahdollisuutta. Se, että Tukesin toiminnan ja valvontamenettelyiden epäkohdat tuodaan ympäristön- ja pölyttäjänsuojelun näkökulmasta selkeästi esille, tarjoaa muutoin melko abstraktin asian ympärille aimo annoksen helposti ymmärrettävää konkretiaa.
Dokumentissa pureudutaan erityisesti Suomessa tapahtuvaan ympäristön kemikalisoitumiseen ja sen seurauksiin. Samalla tavalliselle katsojalle tehdään erittäin selväksi, että asia koskee myös häntä itseään. Tavallisen suomalaisen perusjantterin rooli ei välttämättä tule samalla tavalla näkyväksi pölyttäjäkadosta globaalissa kehyksessä keskusteltaessa.
Olemme tottuneet käsittelemään hyönteisiä lajista riippuen joko autettavana ja suojeltavana tai tapettavana ja tuhottavana biomassana. Kimalaisen kärsimyksen näyttäminen lähietäisyydeltä rikkoo tätä totuttua kaavaa.
Kimalaisen kärsimys saa sisuskalut muljahtamaan
Yksi dokumenttielokuvan suurimmista ansioista on kimalaisyksilön kärsimyksen kuvaaminen ihmistä koskettavalla tavalla. Henkitoreissaan kouristelevan eläimen kuolinkamppailun seuraaminen läheltä ei tietenkään ole mukavaa katsottavaa, eikä sen pidäkään olla.
Tarkastelen asioita sosiaalisen markkinoinnin näkökulmasta. Olen sillä linjalla, että pysyvät muutokset ihmisen toiminnassa ja käyttäytymisessä tapahtuvat pääsääntöisesti positiivisten tunteiden kautta. Ihmisen on kuitenkin lähtökohtaisesti vaikea kokea myötätuntoa hyönteistä kohtaan. Hyönteinen muistuttaa hyvin vähän meitä itseämme ja tarjoaa meille täten siis lähtökohtaisesti hyvin vähän intuitiivista samastumispintaa. Siksi onkin pääasia, että kimalaisen kärsimystä todistavan ihmisen sisällä liikahtaa edes jotain, olkoonkin sitten kuinka negatiivista tahansa.
Se, että alamme kokea tunnetason yhteyttä kimalaisiin, tuo meidät parhaimmillaan askeleen lähemmäs hyönteisyksilön itseisarvon tunnustamista.
Olemme tottuneet käsittelemään hyönteisiä lajista riippuen joko autettavana ja suojeltavana tai tapettavana ja tuhottavana biomassana. Hyönteisillä ei yksilöinä ole tyypillisesti ollut meille juurikaan merkitystä saatikka arvoa. Kimalaisen kärsimyksen näyttäminen lähietäisyydeltä rikkoo tätä totuttua kaavaa. Maailmankuvaamme ravistellaan, kun silmiemme eteen läväytetään kuvaa kimalaisesta tuntevana ja kokevana yksilönä, joka ihmisen toiminnan seurauksena kituu hitaasti kuoliaaksi. Ei ihme, että sisuskaluissa muljahtaa. Ihme olisi, jos ei muljahtaisi.
Se, että alamme kokea tunnetason yhteyttä kimalaisiin, tuo meidät parhaimmillaan askeleen lähemmäs hyönteisyksilön itseisarvon tunnustamista. Ihmisen mieli on myöskin rakennettu niin, että meidän on helpompi kokea myötätuntoa yksilöä kuin isompaa joukkoa kohtaan. Yksittäisen kimalaisen herättämä myötätunto saattaa siis kannustaa ihmistä myös pölyttäjien lajitason suojeluun.
Dokumentin näkökulmaa, rajausta ja narratiivia analysoitaessa on tiedostettava, ettei pelkkä valistaminen ja tiedon lisääminen riitä muuttamaan sen enempää yksittäisen ihmisen kuin kokonaisten yhteiskuntien tai muidenkaan instituutioiden toimintaa. Maailmanlaajuiseen pölyttäjäkatoon liittyvälle valistukselle on toki aikansa ja paikkansa, mutta ne eivät ole tässä dokumentissa.
Kuningattaren kuolema -dokumentissa mennään pelkän tiedon lisäämisen tuolle puolen sekä antamalla tavalliselle suomalaiselle pulliaiselle runsaasti henkilökohtaisia syitä pölyttäjien yksilö- ja lajikohtaiseen suojeluun omassa elinpiirissään että eväitä laajempaan yhteiskunnalliseen keskusteluun.
Kirjoittaja on eläinten hyvinvointiaiheisiin erikoistunut Art Director, viestinnän asiantuntija sekä sosiaalisen, eli yhteiskunnallisen, markkinoinnin opiskelija.