Moderni ritari ratsastaa hevosen hyvinvointi edellä

Historian elävöittämiseen perustuva ratsastus pohjautuu historiallisiin esikuviinsa ja ammentaa toimintaperiaatteensa keskiajalta. Jousting on yksi näistä tänä päivänä elävöitettävistä historiallisista hevosurheilulajeista. Kyseessä on hevosen selästä tylsytetyin miekoin ja ontoin peitsin käytävä tarkkaan säädelty näytösluontoinen kaksintaistelulaji, josta tuli keskiajan kuluessa tärkeä osa ylimystön seuraelämää.


Olen sekä pesunkestävä historianörtti että ikuinen heppatyttö (nykyään tosin kuulunen ikäni puolesta ehkä enemmänkin ponitätiosastolle), joten historiallisen ratsastuksen tarkastelu hevosen hyvinvointinäkökulmasta on mielestäni erityisen mielenkiintoinen ja perusteellisen pureutumisen arvoinen aihe.

Keskityn kirjoituksessani siihen, millaisia kuolaimia hevosten suihin on keskiajan Euroopassa laitettu. Kirjoitukseni pääpaino on ratsuissa ja joustingissa käytetyissä hevosissa. Pohdin myös, miten keskiajan kuolainmallit ja toimintatavat peilautuvat nykyaikaan sekä hevosurheilussa ja -kulttuurissa että historian elävöittämiseen perustuvassa ratsastustoiminnassa. Jätän muut varusteet, kuten satulan ja kannukset, tällä erää kirjoitukseni ulkopuolelle.


Täytettynä museoidun Streiff-hevosen pää sivulta kuvattuna. Streiffillä on yllään suitset, joihin kuuluu pitkällä vipuvarsiosalla varustettu kuolain.

Ruotsin kuningas Kustaa II Adolfin Streiff-ratsu uuden ajan alun (vuoden 1632) sotatamineissa on pysäyttävä näky. Tämä kuolain ei ole keskiaikainen, mutta muistuttanee monilta osin edellisillä vuosisadoilla käytettyjä kankikuolaintyyppejä.


Lähde: Ruotsin kuninkaallinen asemuseo Livrustkammaren, Tukholma


Jo pelkkä ajatus joidenkin historiallisten kuolainten laittamisesta hevosen suuhun puistattaa, miettiessäni sekä kuvissa että livenä näkemiäni museoituja kuolaimia. Tukholman kuninkaallinen asemuseo Livrustkammaren ja Kustaa II Adolfin ratsun Streiffin suusta löytyvä vipuvarsikuolain 1600-luvulta. Huh, näky on palanut ikuisesti verkkokalvoilleni!


Mustalla taustalla pitkällä vipuvarrella varustettu kankikuolain, jonka varressa on kaksi ohutta ketjua. Suuosa koostuu kahdesta toisiinsa keskeltä yhdistyvästä paksusta kartionmallisesta nivelestä. Suuosan keskelle on kiinnitetty pienten renkaiden päässä roikkuvia "helyjä". Lisäksi kuolaimeen kuuluu paksu kankiketju.

Ruotsin kuningas Kustaa II Adolfille kuulunut, kultaseppä Caspar Königin valmistama kankikuolain uuden ajan alusta (1620-luku). Tämä kuolain ei ole keskiaikainen, mutta muistuttanee monilta osin edellisillä vuosisadoilla käytettyjä kankikuolaintyyppejä. Oikealla kuolaimen kanssa samaan varustekokonaisuuteen kuuluvat kannukset.


Lähde:  Livrustkammaren (The Royal Armoury) / CC BY-SA / Wikimedia Commons


Pirkanmaan Tursiannotkon arkeologisilta kaivauksilta löytynyt raudasta valmistettu myöhäisrautakautinen, noin vuodelta 900-1050 peräisin oleva kuolain vaikuttaisi sen sijaan muistuttavan siinä määrin nykyaikaista perusniveltä, että moderni hevosihminenkin tunnistaa sen ensivilkaisulla kuolaimeksi. Myös Lontoossa suoritetuissa 1150-1450-luvuille ajoitetuissa arkeologisissa kaivauksissa on löydetty sekä poski- että suuosaltaan joiltain osin nykyistä nivelkuolainta muistuttavia keskiaikaisia kuolaimia (1, s. 46-51). Erilaisten nivelkuolainten ohella Lontoon kaivauksissa läydettiin myös muun muassa vipuvarrellisia ja korkeilla kielentiloilla varustettuja kankikuolaimia (1, s. 51-53).


Museovitriinissä rautainen nivelkuolain, jossa on kaksi keskeltä toisiinsa yhdistyvää suukappaletta ja poskiosina pyöreät renkaat.

Pirkanmaan Tursiannotkon arkeologisilta kaivauksilta löydetyn, 900-1050-luvulle ajoitetun myöhäisrautakautisen kuolaimen muotokieli on meille nykyajan hevosihmisillekin tuttu.


Lähde: Tampereen Museokeskus Vapriikki, Birckala 1017-näyttely


Vipuvarsia ja nivelkuolaimia keskiajan Lontoon tyyliin

Lontoosta löydettyjen kankikuolainten suuosat oli usein muotoiltu niin, että ne painoivat voimakkaasti hevosen kitalakea (1, s. 44-45). Tämän lisäksi ne kohdistivat painetta hevosen suupieliin, huuliin, alaleukaan ja korvien taakse nykyaikaisen kankikuolaimen tapaan (1, s. 45). Keskiaikaisen kankikuolaimen suukappaleen keskellä oleva korkea ”kielentila” on modernissa englantilaisessa kankikuolaimessa huomattavasti matalampi tai siitä on luovuttu kokonaan (1, s. 45). Keskiajan kuvituksissa esiintyy myös runsaasti kankikuolaimia, joiden pitkät poskiosat yhdistyvät toisiinsa hevosen pään alla kulkevalla poikittaiskappaleella, jollainen modernista englantilaisesta kankikuolaimesta kuitenkin puuttuu  (1, s. 44).

1400-1500-luvuilla käytettiin myös modernia pelham-kuolainta muistuttavia, kanki- ja nivelkuolaimen ominaisuuksia yhdistäviä kuolaimia. Näitä kuolaimia voitiin käyttää joko yksillä ohjilla tai tuplaohjien kanssa (1, s. 45). Mikäli ohjia oli kahdet, niistä ensimmäiset oli kiinnitetty suoraan kuolaimen suuosaan kiinnitettyihin vipuvarrettomiin renkaisiin ja toiset ohjat puolestaan vipuvarsien päihin (1, s. 45). Modernista englantilaisesta kankisuitsituksesta poiketen hevosella oli keskiajalla suussaan kuitenkin vain yksi kuolain kerrallaan, vaikka ohjia olisikin ollut kahdet (1, s. 45).


Taideteos jossa ritari ratsastaa hevosella ollen kuoleman ja paholaisen ympäröimä. Ritarin hevosella on kaula kaarella ja suu raollaan.

Albrecht Dürer: Ritari, Kuolema, Paholainen (1513). Teoksessa kuvatulla alankomaalaisella friisiläistyyppisellä hevosella on suussaan pelham-kuolainta muistuttava 1500-luvun kankikuolain (1, s. 45 & 8, s. 147).


Kuva: Wikimedia Commons, Public Domain


Arkeologisissa kaivauksissa löydettyjen kankikuolainten määrä on vipuvarrettomiin rengaskuolaintyyppeihin verrattuna ollut vähäinen (1, s. 45). Tämän perusteella on esitetty, etteivät kankikuolaimet olisi todellisuudessa olleet ratsuhevoseilla niin yleisiä esimerkiksi keskiajan Englannissa, kuin aikakauden taiteessa esiintyvien kankikuolainten määrän perusteella voisi olettaa (1, s. 45-46).

Arkeologisissa kaivauksissa on myös löydetty sellaisia 1500-luvun loppupuolelle ajoitettuja vipuvarrettomia kuolaimia, jotka ovat koristeellisuutensa perusteella todennäköisesti kuuluneet nimenomaan ratsuhevosille. Keskiajan ratsuilla lieneekin siis käytetty kankikuolaimen ohella vipuvarrettomiakin kuolaimia (1, s. 45-46). 

Kankikuolainten runsas esiintyminen aikakauden kuvataiteissa saattoikin osaltaan kertoa kuvituksiin liittyvistä esteettisistä makumieltymyksistä ja ilmentää taideteoksissa esiintyvien hevosten ja ihmisten arvokkuutta (1, s. 45-46). Monet kuninkaiden palveluksessa toimineet kuvataiteilijat ovat todennäköisesti nähneet näitä prameita kankikuolaimia käyettävän kuninkaan hovissa ja toimeksiantajaansa miellyttääkseen maalanneet näitä kankikuolaimia myös esimerkiksi maaseudulla eläneille työhevosille, joilla niitä ei välttämättä ole todellisuudessa käytetty (1, s. 46). Toisaalta, vaikka vipuvarretonta kuolainta onkin arkeologisissa kaivauksissa löytynyt runsain mitoin sekä Lontoossa että muualta ja niitä tiedetään käytetyn myös ratsuilla, lienee todennäköistä, että moni kaivauksilla löydetyistä vipuvarrettomista kuolaimista on kuitenkin ratsun sijaan kuulunut vetohevoselle (1, s. 46). 

Veistos ratsuhevosesta jolla on rengaskuolaimella ja kaksilla ohjilla varustetut suitset päässään. Selässä hevosella on partasuinen ratsastaja ja ratsukon jalkojen juuressa neljä naishahmoa.

Keskiaikaisesta taiteesta on vaikea löytää ratsua, jolla ei olisi kankikuolainta suussaan (1, s. 46). Yksi harvoista teoksista joissa hevosella esiintyy vipuvarreton rengaskuolain, on Boniano da Campionen 1300-luvun lopulla veistämä Milanon hallitsija Bernabò Viscontia esittävä monumentti, joskin siinäkin hevosen suitset on varustettu tuplaohjin (1, s.46). Kuva: Richard Mortel, CC BY 2.0



Renessanssin jousting-hevosta hallittiin voimalla, vipuvarrella ja vipstaakeilla

Iberian niemimaalla myöhäiskeskiajan ja renessanssin rauhan ajan jousting-hevosilla sen sijaan vaikuttaisi melko yksiselitteisesti käytetyn runsaasti voimakkaita rollereilla ja muilla metalliosilla varustettuja kankikuolaimia, joilla pyrittiin maksimoimaan hevosen suuhun kohdistuvan paineen määrä (2, s. 268). Kuolain valmistettiin helposti ruostuvasta teräksestä, jonka nähtiin ruostuessaan olevan hevoselle miellyttävän makuinen ja samalla lisäävän syljen eritystä (2, s. 268). Runsaan syljenerityksen ja kielen liikuttelun nähtiin rentouttavan hevosen leukaa, jolloin se “hyväksyi kuolaimen” paremmin (2, s. 268). Kuolaimen hyväksymisen puolestaan nähtiin parantavan hevosen ja ihmisen välistä kommunikaatiota (2, s. 268). 

Jousting-hevoset olivat yksinomaan oreja, jotka saattoivat ottaa kipinää käyttäytyä melko reaktiivisesti toistensa seurassa (2, s. 268). Tämän vuoksi jousting-hevosilla käytettiinkin melko järeitä kuolaimia, joiden avulla niiden hallinta saatiin säilytettyä kiperissäkin tilanteissa (2, s. 268). Hevosen huomio voitiin tällaisen kuolaimen avulla myös ohjata pois hermostusta aiheuttavasta asiasta ja pitää visusti ratsastajassa (2, s. 268). Mikäli hevosen hallintaa piti saada lisättyä edelleen, se tehtiin lisäämällä kuolaimeen eräänlainen kankiketju, joilla kohdistettiin voimakasta painetta hevosen alahuuleen (2, s. 268). Joissain tapauksissa kankiketjuja saattoi olla yhden sijaan myös useampi, riippuen siitä, kuinka paljon kuolainvoimaa hevosen hallintaan koettiin tarvittavan (2, s. 376).

Iberian alueella käytetyt vipuvarrettomat jennet-tyypin kuolaimetkaan eivät olleet rollereilla ja muilla syljenerityksen lisäämiseen tähdänneillä nippeleillä varustettujen suukappaleidensa osalta juurikaan kankikuolainta hellävaraisempia (2, s. 302). Tällaisten kiistatta hevosen kannalta raakojen kuolainten käyttö kyseenalaistettiinkin Pintura de un potro -teoksen tuntemattomaksi jääneen kirjoittajan toimesta 1660-luvulla (2, s. 302). Kyseinen anonyymi kirjoittaja ei valitettavasti tarjonnut kritisoimilleen kuolaintyypeille minkäänlaisia vaihtoehtoja, joten iberialaiset vipuvarrettomat jennet-kuolaimet pysyivät jotakuinkin ennallaan aina vuoteen 1855 asti, jolloin Juan Segundo mullisti kuolaimiin liittyvät käytänteet. Tämän myötä kuolaimet alkoivat kehittyä sellaisiksi, jollaisina me ne tänä päivänä tunnemme  (2, s. 302).


Alla olevassa kuvassa on mahdollisesti italialainen kankikuolain 1500-luvun puolivälistä. Joidenkin tietojen mukaan tällainen kuolaimen suuosa olisi tarkoitettu kovasuisille ja paksukielisille hevosille. U-kirjaimen muotoisesti kaareutuvat poskiosat olivat keskiajan kuolaimissa yleinen näky aina 1300-luvulle asti. 1500-luvulla ne puolestaan olivat jo huomattavasti harvinaisempia ja niitä käytettiin erityisesti tyypillisesti kova- ja ”huonosuisina” pidetyillä muuleilla.

Kuolain jossa on eri kokoisilla rollereilla, "helyillä" ja voimakkaasti ja terävästi nousevalla kielentilalla varustettu suuosa. Hieman kaareutuvat ja pitkät poskiosat ovat pitkien ja terävien piikkien peitossa.

Kuolaimen poskiosan varressa oleville piikeille on esitetty useita eri selityksiä: ne ovat joko ehkäisseet kuolaimen poskiosien liukumisen hevosen suuhun, estäneet sotatilanteessa vastustajaa tarttumasta kuolaimeen kiinni käsillä tai suojanneet hevosta pedoilta metsästystilanteissa.

Kuvassa oleva kuolain vaikuttaisi piikikkäiden poskiosiensa osalta vastaavan italialaisen Pirro Antonio Ferraron vuonna 1602 julkaistussa Cavallo Ferranto -teoksessaan kuvailemaa metsästyskuolainta, joten kuolain lienee tarkoitettu metsästyskäyttöön.


Lähde: The Metropolitan Museum of Art



Suusta putoava kuolain ja hankalat hevoset jousting-ritarin päänvaivana

Iberiassa kuolaimen putoaminen hevosen suusta kesken taistelun vaikuttaisi olleen melko suuri huolenaihe ja vain taitavimmat ratsastajat pystyivät selviytymään ehjin nahoin kuolaimen pudotessa hevosen suusta tilanteen ollessa niin kutsutusti päällä (2, s. 302). Tämän vuoksi kuolain pyrittiinkin pitämään hevosen suussa sekä suitsien avulla että kuolaimen varsiin kiinnitetyillä ulokkeilla, joiden tarkoitus oli estää kuolaimen luiskahtaminen pois hevosen suusta (2, s. 302 & s. 243).

Nykypäivänä tiedämme hevosen suun aukomisen olevan merkki joko kivusta tai muusta, todennäköisesti kuolaimen aiheuttamasta, epämukavuudesta (3). Myöhäiskeskiajan ja renessanssin Iberiassa hevosen suun aukomista vaikuttaisi kuitenkin pidetyn toivottavana (2, s. 270). Hevonen joka puristi leukansa ja huulensa visusti yhteen tai puri kiinni kuolaimeen, pakotettiin avaamaan suunsa kohdistamalla voimakasta painetta sen kitalakeen kuolaimen suuosan keskelle sijoitetulla korkealla ja kaarevalla ulkonevalla osalla, jota kutsuttaneen nykytermein “kielentilaksi” (2, s. 270). Joissain tapauksissa korkealla kielentilalla pyrittiin kuitenkin myös nimensä mukaisesti tarjoamaan paksukieliselle hevoselle tilaa liikutella kieltään (2, s. 270). 

Iberialainen Juan Quijada de Reayo ohjeistaa Doctrina del arte de la cavalleria -teoksessaan, millaisen kuolaimen minkäkinlaisella suulla varustettu reaktiivisesti käyttäytyvä jousting-hevonen tarvitsee. Ohjeissa vilisee nykyajan kuolaimensovitusohjeista tuttuja termejä kuten matala kitalaki ja paksu kieli (2, s. 376). Itse kuolainten luonnehdinnat puolestaan kuulostavat nykyihmisen korviin melko rajuilta, vai mitä sanotte esimerkiksi kahdella kankiketjulla höystetystä pihtikuolaimesta (2, s. 376.)? Niinpä. Lisäksi jo pelkkä ajatus iberialaisten kankikuolainten vipuvarsista aiheuttaa kauhunväristyksiä, sillä niillä on paikoin ollut pituutta reippaasti yli 30 senttiä (2, s. 269)! Monikymmensenttinen vipuvarsi yhdistettynä käytettyjen kuolaintyyppien suuosiin on taatusti ollut hevosen kannalta erittäin kivulias yhtälö, sitä ei käy kiistäminen. 

Ravihevonen ja ohjastaja kilparadalla

Eräässä suomalaistutkimuksessa 84 % tutkimukseen osallistuneilta ravihevosilta löydettiin kilpailusuorituksen jälkeen eriasteisia suuvaurioita (5). Pelkkä historiallisen kuolaimen vaihtaminen nykaikaiseen ei siis välttämättä ratkaise ongelmaa, vaan asian eteen on tehtävä paljon muutakin.


Kuva: pixabay.com. Kuvituskuva, kuva ei ole Suomesta, eivätkä kuvan eläimet tai henkilöt liity tapaukseen.


Modernit varusteet eivät yksin tee autuaaksi

Asiasta keskusteltaessa ja historiallisia varusteita kauhisteltaessa on kuitenkin hyvä tiedostaa, että moderneillakin varusteilla voi saada vahinkoa aikaan. 

Moderniin suitsitukseen kuuluvan kuolaimen sekä turpahihnan vaikutusta ratsuhevosen hyvinvointiin on tutkittu Suomessakin jonkin verran ja havaittu, että vääränlainen kuolain, liian kireä turpahihna sekä varusteiden väärinkäyttö vaikuttavat negatiivisesti hevosen hyvinvointiin aiheuttamalla eriasteisia vaurioita hevosen suun alueen limakalvoille (4).

Myös modernissa hevosurheilussa on piirteitä, jotka eivät kestä päivänvaloa. Tuoreen suomalaistutkimuksen mukaan 84 % tutkimukseen osallistuneilta ravihevosilta löytyi kilpailusuorituksen jälkeen sellaisia suun vaurioita, joiden voidaan nähdä olevan kuolaimen aiheuttamia (5).

Varusteisiin, hevosurheiluun ja hevosenkäsittelykulttuuriin liittyvät hyvinvointiongelmat eivät siis ole kaikilta osin jääneet historiaan, vaan niitä esiintyy valitettavasti edelleen.

Piirroskuva värikkäisiin tamineisiin sonnustautuneista jousting-ratsukoista taistelun tiimellyksessä. Toinen ritareista iskee vastustajaansa peitsellä, joka katkeaa iskun voimasta keskeltä kahtia

Perinteistä joustingia (high jousting) saksalaisen Paulus Hector Mairin teoksesta De arte athletica II (1540-luku). Lähde: Wikimedia Commons, Public Domain


Ritari huolehtii hevosestaan parhaan taitonsa mukaan

Lontoon arkeologisissa kaivauksissa on löydetty keskiaikaisten hevosten luurankoja, joissa havaittiin vaurioita niin selkärangassa, jalkojen luustossa kuin leuassakin  (6, s.172-173). Nämä vauriot saattavat ainakin osittain olla seurausta hevosten käyttötapojen ja -tarkoitusten aiheuttamasta kuormituksesta (6, s.172-173). Osalla kaivauksissa löydetyistä hevosista havaittiin leukaluiden muutoksia, jotka saattavat olla kuolaimen aiheuttamia (6, s.172-173). Hevoset olivat siis keskiajalla eittämättä kovilla sekä henkisesti että fyysisesti.

Toisaalta, ranskalainen Ramon Lull painotti teoksessaan Livre de l’ordre le chevalerie (1274-1276), kuinka aatelisten tulisi ratsastustaidon ohella opetella hoitamaan hevosiaan ja opettavan näitä hoitotaitoja myös lapsilleen (7). 

Keskiajalla syntyi myös kokonainen hevostenhoitajien ammattikunta, eli marsalkat (8, s. 156-158). Marsalkoiden tehtävänä oli huolehtia muun muassa hevosten ruokinnasta, terveydenhuollosta ja varustamisesta (8, s. 156-158). Myös kengittäjillä oli merkittävä rooli hevosten sairauksien hoidossa (8, s. 156-158). Lisäksi jousting-ratsuja tiedetään ritareiden tavoin suojatun iskuilta ja vaurioilta erilaisin haarniskoin (2, s. 243).


Bestiaarit ovat antiikin perinteisiin pohjautuvia eläinkertomuksia, joiden kulta-aika ajoittui noin 1100-1300-luvuille. Ne olivat erittäin suosittuja Englannissa ja Ranskassa ja niitä luettiin mahdollisesti myös joissain osissa Saksaa ja Alankomaita. Vaikka bestiaarit olivat enemmän uskonnollis-moralistisia kuin tieteellisiä teoksia, niiden vaikutukset näkyvät edelleen: meille nykyihmisillekin sangen tutut luonnehdinnat viekkaista ketuista, norsun muistista ja krokotiilin kyyneleistä ovat nimittäin peräisin bestiaarien eläinkuvauksista.

Keskiaikainen bestiaarikuvitus, jossa hevoset taistelevat takajaloilla seisten keskenään ja ritarit taistelevat keskenään kilvet ja miekat tanassa hevosten vieressä.

Oheinen taistelevia hevosia ja ritareita esittävä kuva löytyy englantilaisesta The Rochester Bestiarystä (1225-1250). Bestiaarien mukaan hevoset osallistuivat innolla taisteluun ja kokivat taistelukenttien äänet, hajut ja taistelut nautinnollisina. Bestiaarien hevoset juhlivat voittoja, surivat tappioita ja auttoivat ritariaan puremalla ja potkimalla vastustajaa (8, s. 151). Kuva: British Library, Public Domain


Jordanus Rufus di Calabria ja hunajaan kastettu kuolain

Italian kuningas Frederik II:n hovissa työskennellyt noin vuonna 1200 syntynyt marsalkka Jordanus Rufus di Calabria kirjoitti kuusioisaisen teoksen Mariscalcia equoum, Liber de curis equorum, Cyrurgia equorum. Se sisälsi tietoa hevosen hoidosta aina kasvatuksesta ja ruokinnasta treenaamiseen, varusteisiin sekä sairauksiin ja niiden hoitoon (7). 

Kuolaimesta ja hevosen koulutuksesta Rufus kertoi seuraavaa:

Rufus suositteli hevosen ratsukoulutuksen alkuvaiheessa käytettävän niin pehmeää kuolainta kuin mahdollista (7). Lisäksi hän kehotti upottamaan kuolaimen suuosan hunajaan ennen hevosen suuhun laittamista, jotta kuolain olisi hevoselle mahdollisimman miellyttävä (7).

Rufus ohjeisti myös totuttamaan nuoren hevosen kaupungin hulinaan ja pitämään huolta siitä, ettei hevosta rangaista, mikäli se osoittaa pelkoa tai liikkumishaluttomuutta jännittävässä ympäristössä (7). Rufuksen mukaan hevosta tulisi rangaistuksen sijaan rohkaista lempeästi eteenpäin, jotta se ei ala yhdistää kaupunkiympäristön ärsykkeitä saamiinsa rangaistuksiin ja pelätä kaupungin kaduilla liikkumista (7). Ravissa ja laukassa Rufus kehotti ratsastajaa pitämään ohjat tuntumalla ja myötäilemään hevosen niskan liikkeitä, jotta hevonen olisi helpommin hallittavissa ja sen olisi mahdollisuus nähdä mihin asettaa jalkansa (7).

Rufus kuvailee orivarsoilla käytettävän kolmiosaisella suukappaleella varustettua kuolainta (7). Lisäksi hän kuvailee ohimennen joitain väännetyillä ja kierretyillä sekä kitalakea painavilla lusikkamallisilla suuosilla varustettuja kuolaintyyppejä, mutta pitää niitä liian kovina kapistuksina suosittellen pidättäytymään niiden käytöstä (7). 

Rufuksen mukaan hevonen tulee opettaa pysähtymään ja kunnioittamaan kuolainta ensin käynnissä ja siirtymään vasta sitten muihin askellajeihin (7). Laukkaharjoittelussa tulee edetä vähitellen laukattavan matkan pituutta kasvattaen, ilman väkivaltaa (7). Hevosta ei myöskään saa laukkuuttaa väsyksiin, jottei siitä tule vastusteleva ja haluton (7).

Vaikka Rufuksen hevosenhoito-ohjeet eivät kaikilta osin olekaan kestäneet aikaa, monet hänen hevosen hoitoon ja ratsastukseen liittyvät ohjeensa vaikuttaisivat kuitenkin edelleen melko valideilta. Lisäksi Rufus on toiminut inspiraationa monelle hevosen hoito-oppaita hänen jälkeensä kirjoittaneelle (7). Esimerkiksi italialainen Pietro de Crescenzi painotti vuosikymmeniä Rufuksen jälkeen kirjoittamassaan teoksessa Liber ruralium commodorum (n. 1304-1306) palkitsemisen, lempeyden ja kärsivällisyyden merkitystä hevosen kouluttamisessa ja kehoitti kouluttamaan hevosta rankaisemisen sijaan palkitsemalla (8, s. 146).

Lisäksi vaarallisiksi ja epäkäytännöllisiksi osoittautuneiden turnajaistaisteluiden tiedetään keskiajan kuluessa ottaneen askeleita pehmeämpään suuntaan sääntöjen tiukennuttua, terävien aseiden vaihduttua tylppiin ja pehmustettuihin, sekä varsinaisten taisteluharjoitusten muututtua yläluokan näytösluonteiseksi ajanvietteeksi, eli joustingiksi (8, s. 149 & 9).

Piirroskuva jossa tummaan haarniskaan sonnustautunut ja tummalla sinertävään loimeen puetulla hevosella ratsastava jousting-taistelija lähestyy vastustajaansa. Ympärillä muita värikkäisiin tamineisiin sonnustautuneita ratsukoita sekä naisvaltainen yleisö seuramassa kilpailua

Englannin kuningas Henrik VIII osallistumassa vuonna 1511 järjestämäänsä jousting-kilpailuun vaimonsa Katariina Aragonialaisen seuratessa kilpailun kulkua yleisössä. Lähde: College of Arms – Westminster tournament roll, Wikimedia Commons, CC BY-SA 4.0


Jousting-säännöt puuttuivat hevosen vahingoittamiseen

Jousting-säännöissä ja käytänteissä tiedetään olleen alueellisia eroja. Esimerkiksi englantilaisen jaarlin John Tiptoftin vuonna 1466 laatimissa The Ordinances for Justes of Peace Royal -säännöissä mainitaan, että hevosen kuollessa jousting-taistelussa, on kuolemasta vastuussa olevan henkilön joko korvattava hevosen rahallinen arvo tai luovutettava oma ratsunsa hevosensa menettäneelle vastustajalleen (2, s. 213). Mikäli hevonen vammautuu, on vamman aiheuttaneen henkilön maksettava korvaus hevosen omistajalle ja otettava vammautunut hevonen itselleen. Joissain tapauksessa henkilön on myös hoidatettava hevoselle aiheuttamansa vammat omalla kustannuksellaan (2, s. 213). Sekä Tiptoftin että Englannin kuningas Henrik VIII:n vuonna 1511 julistamien sääntöjen mukaan hevosen vahingoittaminen luokitellaan diskaukseen johtavaksi vakavaksi sääntörikkomukseksi (2, s. 213). 

Kastilialainen kuninkaan nortaari Pero Rodríguez de Lena kertoi ritari Suero de Quiñonesin seikkailuista kronikassaan El Passo Honroso de Suero de Quiñones (10). Quiñonesin kerrotaan yhdessä yhdeksän toverinsa kanssa haastaneen kaikki halukkaat ritarit jousting-otteluun Orbigon sillalla vuonna 1434 (10). Quiñonesin tiedetään tässä yhteydessä julistaneen muun muassa, että mikäli hän tai joku hänen seurueestaan tappaa voimain mittelöiden tuoksinnassa vastustajan hevosen, tulee Quiñonesin itsensä suorittaa vastustajalleen rahallinen korvaus hevosen menetyksestä (2, s. 404). Mikäli vastustaja taas tappaa hänen hevosensa, tapahtuman vastenmielisyys riittäköön hänelle rangaistukseksi (2, s. 404). 

Iberialainen Juan Quijada de Reayo puolestaan kirjoitti, että iskun tähtääminen hevosen päätä suojaavan haarniskan (shaffron) alueelle luokitellaan vakavaksi virheeksi (2, s. 213). Toisaalta, de Reayo kirjoittaa Doctrina del arte de la cavalleria -teoksessaan myös, että vastustajan hevosen tappaminen tulee kyseeseen silloin, kun se antaa hyökkääjälle etulyöntiaseman vastustajaansa nähden (2, s. 376). Hänen mukaansa kaikki keinot olivatkin sallittuja vastustajan kukistamiseksi ja oli täysin taisteluun osallistuvan ritarin omasta harkinnasta kiinni, millaisia keinoja hän koki tarpeelliseksi käyttää päästäkseen vastustajansa niskan päälle (2, s. 376).  

Värikäs keskiaikainen kuva, jossa mustan hevosen selästä on putoamassa ritari. Hevonen on säikähtäneen näköinen, pää ylhäällä, suu auki. Kuvassa oleva mustan, siniseen loimeen puetulla hevosella ratsastava ritari on laukkaamassa poispäin. Yleisö seuraa vierestä tarkkaavaisena

Ranskalainen Jean de Saintré jousting-ottelussa espanjalaista ritaria vastaan. Ranskalainen miniatyyri n. 1470-luvulta.

Tässä kuvassa voimme havaita useita nykytiedon mukaan tyypillisiä hevosen suun alueen kivusta kieliviä merkkejä: espanjalaisella hevosella on suu auki ja Saintrén ratsulla puolestaan kieli ulkona suusta (3).


Lähde: British Library, Public Domain


Kivulla hallitsemiselle on vaihtoehtoja

Myöhäiskeskiajan ja renessanssin iberialaiset hevosammattilaiset näyttäisivät olleen tietoisia erilaisten kuolainten vaikutuksista ja tarkasti perillä siitä, millaisen reaktion mikäkin kuolaimeen liitetty vipstaaki hevosessa aiheuttaa. Tässä suhteessa keskiaikainen puhe kuolainten vaikutusmekanismeista ei siis juurikaan vaikuta eroavan siitä, miten me nykyajan hevosihmiset olemme tottuneet niistä puhumaan. 

Iberialaisissa oppaissa mainitaan, että hevosen tulee hyväksyä kuolain (2, s. 268 & s. 376). Samalla eläimen suuhun ollaan kuitenkin oltu valmiita lisäämään jos jonkinlaista ”rautaa”, mikäli hevosen koettiin olevan “hankala” (2, s. 376). Kuolaimen avulla onkin siis ollut eittämättä tarkoitus lisätä ihmisen mahdollisuuksia hallita hevosta. Sitä lukemani lähteet eivät kuitenkaan kerro, tiesivätkö tai ajattelivatko ihmiset tuolloin lisäävänsä hallintaa nimenomaan kivun kautta.

Nykypäivänä kivulla hallitsemiselle on joka tapauksessa olemassa kosolti vaihtoehtoja, eikä meidän ole mikään pakko tunkea hevostemme suihin valtavaa määrää nippeleitä ja nappeleita vain sen takia, että saisimme ne niin kutsutusti pidettyä hyppysissä. Niinpä ihmisen päätös satuttaa hevosta ”hallinnan säilyttämisen” nimissä on täysin vapaaehtoinen valinta, ei minkään sortin välttämättömyys. 

Kun vastustajan hevosta ei alkuperäisten jousting-sääntöjenkään mukaan saa noin vain vahingoittaa, miksi jalo ja kunniallinen ritari haluaisi yhtään sen enempää vahingoittaa omaakaan ratsuaan? Niinpä mielestäni onkin keskiaikaisen jousting-hengen mukaista pidättäytyä käyttämästä sellaisia varusteita, joiden tiedetään lähtökohtaisesti aiheuttavan hevoselle kipua tai muuta epämukavuutta.

Sinikeltaiseen leijonavaakuna-asuun puettu moderni jousting-ratsukko. Ratsastaja kantaa keltaista lippua jossa on sininen heraldinen leijona.

Modernissa historiallisen ratsastuksen elävöittämiskuvastossa hevosten yllä näkyy myös kuolaimettomia suitsimalleja. Kuvassa hackamore-kuolain, joka toimii tyypillisen kankikuolaimen tavoin (11).


Kuva: pixabay.com


Modernin jousting-kuvaston erityispiirteet heijastelevat nykyajan vaikutteita

Kävin tätä tekstiä kirjoittaessani läpi jonkin verran kuvia nykyaikaisista jousting-näytöksistä ja vastaan tuli paljon erilaisia kuolaintyyppejä. Koska kyse oli kuvista joissa kuolain on hevosen suussa, en tietenkään voi tietää millaisia suuosia niissä on. Poskiosien perusteella kuvissa vaikutti kuitenkin esiintyvän kuolaintyyppejä laidasta laitaan, aina historiallistyyppisistä kankikuolaimista moderneihin kanki-, nivel- ja pelham-kuolaimiin.

Ilahduttavasti vastaan tuli myös useita kuvia, joissa renessanssiaikaa henkivän ratsukon hevososapuolella on päässään kuolaimettomat suitset. Keskiajan elävöittämiseen tähtäävän toiminnan luonteen huomioiden joissain kuvissa tosin näkyy alkuperäisen ajan henkeä mukailevia vipuvarrellisia kuolaimettomia suitsimalleja, jotka sinänsä ovat melko järeitä kapistuksia toimiessaan osaltaan tavanomaisen kankikuolaimen tavoin (11). Bongasin modernien showjousting-kuvien joukosta kuitenkin useita sellaisiakin kuvia, jossa hevosella oli yllään sidepull-malliset, tyypillisesti lempeähköinä pidetyt, kuolaimettomat suitset (11).

Moderni jousting-tilanne, jossa ratsukot laukkaavat toisiaan kohti ja ovat juuri iskemässä toisiaan peitsillä.

Modernilla jousting-hevosella voi käyttää monenlaista suitsitusta. Etualalla laukkaavalla hevosella on suussaan vipuvarreton rengaskuolain. Taka-alalla laukkaavalla hevosella on puolestaan päässään tyypillisesti pehmeinä pidetyt vipuvarrettomat kuolaimettomat sidepull-suitset (11). Kuva: pseudopanax/Wikimedia Commons, Public Domain. 7th Harcourt Park World Invitational Jousting Tournament, Harcourt Park, Upper Hutt


Moderneissa jousting-säännöissä on sekä plussansa että miinuksensa

Historiallisen ratsastuksen elävöittämiseen keskittyvän Historiallisen ratsastuksen seuran verkkosivuilla puhutaan paljon siitä, kuinka hevosen ja ihmisen välille tulee rakentaa kiinteä luottamussuhde, joka toimii myös stressitilanteissa (13). Samassa yhteydessä viitataan Portugalin kuningas Duarte I:n vuonna 1438 julkaistuihin kirjoituksiin, joissa hän painottaa ratsastajan hermojen hallinnan ja rauhallisuuden säilyttämisen tärkeyttä (13).

Kuningas Duarte I on varmasti tiennyt ratsastuksen psykologiasta yhtä sun toista, mutta se miten hän suhtautui hevosiin, on aivan toinen juttu. Hänen Livro do Cavalgar -teoksensa englanniksi kääntänyt Jeffrey L. Forgeng nimittäin kertoo havahtuneensa käännönsprosessin aikana huomaamaan, ettei Duartella vaikuttaisi olleen minkäänlaista tunnesidettä hevosiin (13). Forgeng toteaa, että kirjoitustensa perusteella Duarte näyttääkin suhtautuneen hevosiin jotakuinkin samalla tavalla kuin nykyihimiset suhtautuvat autoihinsa (13). Tätä taustaa vasten tarkasteltaessa modernin joustingin toimintaperiaatteet alkavat mietityttää, sillä keskiajaksi kutsutun yli tuhatvuotisen ajanjakson aikana näyttäisi eläneen hevosen hyvinvoinnin osalta paljon Duartea edistyksellisempiäkin hevosammattilaisia, jotka olisivat ansainneet tulla mainituiksi.

Moderneissa jousting-säännöissä on kuitenkin havaittavissa nykyajan suotuisia vaikutuksia. Suomalaisen Historiallisen ratsastuksen seuran jousting-ohjeistuksessa ei esimerkiksi ole tarkkaan säädelty, millaiset suitset jousting-kilpailuun osallistuvalla hevosella tulee olla (14). Ainoa suitsille asetettu kriteeri on, että niiden olisi suotavaa olla ”historiallisen” näköiset (14). Lisäksi kilpailuissa käytettävien ohjien tulee olla normaalit ja apuohjien käyttö on yksittäisiä ja tapauskohtaisesti arvioitavia poikkeustapauksia lukuun ottamatta kielletty (14). Toisin kuin esimerkiksi koulu- tai esteratsastuskilpailuissa, modernissa joustingissa ei siis määrätä ylhäältä käsin, millaisia suitsia tai kuolainta kilpailuissa saa tai tulee käyttää. Päätös siitä, minkälaisilla päävehkeillä jousting-hevonen varustetaan, onkin siis yksinomaan ratsastajan.

Lähisivukuva keltamustaraidalliseen loimeen puetusta tummasta modernin jousting-hevosen päästä.

Kuvan modernilla jousting-hevosella on suussaan historiallisen esikuvansa muotokieltä mukaileva kankikuolain. Kuva: pixabay.com


Moderneihin suomalaisiin jousting-kilpailuihin kuuluu myös eläinlääkärin tarkastus, eli eläinlääkäri tarkastaa jokaisen hevosen ennen kilpailun alkua (15). Myös varusteet tarkastetaan kilpailun järjestäjän toimesta ja mikäli niissä havaitaan puutteita, voidaan kilpailijalta evätä osallistuminen kilpailuun (14). Modernien jousting-sääntöjen mukaan vastustajan hevoseen peitsellä osumisesta vähennetään yksi piste ja peitsen kärjen suora osuma hevoseen johtaa kilpailijan diskaamiseen (15).

Perinteisesti jousting-säännöissä lienee keskitytty puuttumaan vain ritarin vastustajansa hevoseen kohdistamiin vahingoittamistarkoituksessa tehtyihin iskuihin. Historiallisen ratsastuksen seuran modernissa jousting-ohjeistuksessa huomioidaan kuitenkin myös, miten ritari kohtelee omaa ratsuaan. Historiallisen ratsastuksen seuran ohjeissa sanotaan, että joustingissa kilpailevalla ratsastajalla tulee olla hyvät yleiset hevosmiestaidot (14). Lisäksi hevosen tulee olla koottu, mutta se ei saa olla jännittynyt (14). Modernin jousting-ratsastajan tulee myös käyttää kevyitä ja lähes näkymättömiä apuja ja ne vaikuttavat myös kilpailusuorituksen arviointiin ja pisteytykseen (14). Ratsastuksen osalta pisteytyksessä painotetaan eniten kevyitä apuja sekä hevosen ja ratsastajan välistä yhteistyötä (14).

Pohdin kuitenkin, huomioidaanko moderneissa joustingin arviointikriteereissä sitä, minkälaisin keinoin eleettömän ratsastuksen vaikutelma on minkäkin ratsukon kohdalla saavutettu? Myös perinteiseen englantilaiseen kouluratsastukseen kuuluvat nämä samat vähäeleisyyden ja näkymättömien apujen ihanteet (16). Tiedämme, että erityisesti eleettömästi ratsastuksestaan ihaillut korkean tason kouluratsastajat käyttävät hevosillaan verrattain voimakasta kanki- ja nivelkuolaimen yhdistelmäsuitsitusta, jonka käyttö on korkean tason kouluratsastuskilpailuissa pakollista (17). Lisäksi vaativan tason kouluratsastuskilpailuihin osallistuvan ratsastajan tulee käyttää kannuksia (17). Vipuvarrellinen kankikuolain sallitaan myös nykyaikaisessa joustingissa (15). Ratsastajan kannuksista Historiallisen ratsastuksen seura ei näyttäisi mainitsevan sanaakaan, joten tulkitsen niidenkin käytön olevan sallittua (15). 

Keltavihreään kaurissymbolilla varustettuun loimeen puetun hevosen selässä on vihreään kypärään pukeutunut ritari, joka kantaa keltavihreää peistä ja keltavihreää kaurissymbolilla koristeltua kilpeä.

Kuolaimettomat suitset sopivat myös hisorialliseen ratsastukseen. Kuvassa historiallista kuolaintyyppiä mukaileva vipuvarrellinen kuolaimeton suitsimalli.


Kuva: pxfuel.com


Pohdin tätä samaa kysymystä sekä modernin joustingin että kouluratsastuksen tiimoilta: miten apujen vähäeleisyyden arvioinnissa ja tuomaroinnissa pyritään varmistumaan ratsastajan käyttämien apujen todellisesta keveydestä? Tarkoitan tällä siis sitä, että järeämpien varusteiden avulla saanee hevoseen kohdistettua voimakastakin painetta huomattavasti pienemmällä liikkeellä kuin kevyempien varusteiden ollessa kyseessä. Miten modernin joustingin tuomaroinnissa ja kilpailijan ratsastustaidon arvioinnissa siis varmistutaan siitä, että ratsastajan ratsastus on rehellisesti siistiä ja vähäeleistä, eikä perustu järeillä varusteilla rakennettuun illuusioon?

Siinä missä renessanssin jousting-ritari pyrki hallitsemaan kiihtynyttä hevostaan voimalla, vipuvarrella ja vipstaakeilla, suositellaan Historiallisen ratsastuksen seuran jousting-ohjeistuksessa totuttamaan hevosta ennakkoon esimerkiksi kilpailupaikalla nähtäviin soihtuihin ja lippuihin (14). Historiallisen ratsastuksen seura tosin muotoilee, että hevosen totuttamisesta näihin potentiaalisesti pelottaviin asioihin “on hyödyksi” (14). Koen, että huolellinen ja hevoslähtöinen uusiin ja potentiaalisesti pelottaviin asioihin totuttaminen ei ole vain hyödyksi, vaan käytännössä välttämätöntä, mikäli hevosen kiihtyneisyys ja jännittyneisyys halutaan todella pitää minimissä. 

Lisäksi pohdin, olisiko nykyajan jousting-hevosille niiden hyvinvoinnin nimissä tarpeen suorittaa esimerkiksi suuvaurioita kartoittavia eläinlääkärin tarkastuksia myös kilpailusuoritusten jälkeen? Modernit jousting-säännöt mahdollistavat ratsukon kilpailun keskeyttämisen tuomaripäätöksellä silloin, kun on syytä epäillä hevosen olevan kipeä (15). Kaikki hevosen kilpailutilanteessa syntyneet vauriot eivät kuitenkaan näy päällepäin, vaan niiden todentaminen vaatii ammattitaitoisen ihmisen tekemän tarkastuksen (18). 


Voisiko jousting ja muu historiallinen kilparatsastus ehkä ollakin Suomessa se hevosurheilulajien ryhmä, joka ottaisi tällaiset kilpahevosen hyvinvoinnin parantamiseen tähtäävät toimintatavat ensimmäisenä käyttöön? 


Lähteet:

1. John Clark (2004). Bits. The Medieval Horse and its Equipment, c. 1150-1450. Toim. John Clark, Boydell Press. New Edition 2004, Reprinted 2011, s. 43-45

2. Noel Fallows (2010). Jousting in Medieval and Renaissance Iberia. Boydell Press

3. David J. Mellor (2020). Mouth Pain in Horses: Physiological Foundations, Behavioural Indices, Welfare Implications and a Suggested Solution. Animals 2020, 10 (4), 572. doi: https://doi.org/10.3390/ani10040572

4. Mirjami Miettinen (2015). Kuolaimen ja turpahihnan valinnan, sovituksen ja käytön merkitys ratsuhevosen suun terveydelle. https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/154459/Miettinen%20Mirjami.pdf?sequence=1

5. Kati Tuomola, Nina Mäki-Kihniä, Minna Kujala-Wirth, Anna Mykkänen & Anna Valros (2019). Oral Lesions in the Bit Area in Finnish Trotters After a Race: Lesion Evaluation, Scoring, and Occurrence. (Front. Vet. Sci., 12 July 2019). https://www.frontiersin.org/articles/10.3389/fvets.2019.00206/full

6. D. James Rackham (2004). Appendix: Skeletal Evidence of Medieval Horses from London Sites. The Medieval Horse and its Equipment, c. 1150-1450. Toim. John Clark, Boydell Press. New Edition 2004, Reprinted 2011, s. 169-174

7. worksofchivalry.org – Giovanni Battista Tomassini (2013). Julkaistu: 27.7.2013. Horseback riding in the Middle Ages – Jordanus Rufus of Calabria

8. Hannele Klemettilä (2013). Sotaoriista sokeaan koniin. Federigon haukka ja muita keskiajan eläimiä. Atena, s. 141-161

9. ancient.eu – Mark Cartwright (2018). Julkaistu: 2.7.2018. Jousting

10. P. G. Evans (1932). A Spanish Knight in Flesh and Blood-A Study of the Chivalric Spirit of Suero de Quiñones. Source: Hispania, Mar., 1932, Vol. 15, No. 2 (Mar., 1932), pp. 141-152

11. shkl.net – Pinja Kyöstilä (2017). Kokeilisinko kuolaimettomia? Hevosenomistaja 5/2017, s. 42-44.

12. hirs.fi (n.d.). Lajit

13. boydellandbrewer.com (n.d.). The Book of Horsemanship by Duarte I of Portugal – Translated by Jeffrey L. Forgeng

14. hirs.fi – Historiallisen ratsastuksen seura (n.d.). Jousting – varusteet

15. hirs.fi. Historiallisen ratsastuksen seura (n.d.). Jousting – säännöt

16. srl.fi. Suomen Ratsastajainliitto (n.d.). Kouluratsastus

17. Suomen Ratsastajainliitto (2020). Kouluratsastussäännöt

18. hs.fi – Minttu-Maaria Partanen (2020). Julkaistu: 7.4.2020. ”Koko suun sisäosa oli kuin jauhelihaa” – Tutkimus paljasti ravi­hevosilla rajuja vammoja, mutta säännöt eivät muuttuneet


Juttua päivitetty 2.8.2020 klo 8:41: Virhe korjattu Vscontia esittävän monumentin kuvatekstistä: kyseessä on Milanon hallitsija Bernabò Viscontia esittävä Bonino da Campionen 1300-luvun lopulla veistämä patsas.

Juttua päivitetty 24.8.2020 klo 9:17: Metsästyskuolainta koskevaan kuvatekstiin lipsahtanut vuosilukuvirhe korjattu. Kyseinen kuolaintyyppi oli yleinen 1300-, ei 1400-luvulle asti.


Lue myös: Hevonen: tunteva eläin vai urheiluväline?

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *